Pakollinen Ottaapäähän päivitys

Huoh. Ensinnäkin, mulla soi Robinin Puuttuva Palanen päässä ja mun päätä särkee koska se soi siellä, eikä vaikene. Sitten mua ärsyttää kun mun Facebookin etusivu täyttyy sellasen rasittavan akan päivityksillä. Mä ymmärrän, et on kivaa kun voi jakaa kaiken faces, mut jossain se rajaki menee. Bitch please, mua ei kiinnosta lukea siitä, kuinka jonkun kissankoiranhamsterinentisenomistajansiskonkaimanveljenserkunpikkuserkunukintuttu söi hernekeittoa, missä oli sipulia. Selvä juu. Sitten seuraavaks mua ärsyttää se, kun tääl tuppukyläs on niin pirusti tekemistä, et ei mitään rajaa. Kaikki päivät menee aina tiettyy tahtii ja aina toistetaa samat asiat sillee hmmm mihinhän mun elämä on kadonnu? Mä oon oikeesti sitä mieltä, et mun elämä oli huomattavasti mielenkiintosempaa '09-'11, mut eihän tässä. Ehkä must on tulos aikuinen? - tai sitten ei.
 Emmä haluu kasvaa aikuiseks, kai mä oon niinku Peter Pan, ikuinen lapsi. Edelleen aamusin mä kattoisin mielellään lastenohjelmat ja pitäisin lauantaina karkkipäivän. Ajelisin pyörällä leikkipuistoon ja pojille puhuminen ois pelottavaa. Kuuntelisin Anna Abreuta ja menisin viimeistään yheltätoista nukkumaan. Nii'in.
 Toisaalta taas mä haluisin olla jo aikuinen, saada lapsia, asua yksin ja käydä töistä. Luoda uran ja arjen itelleni, rauhottua ja asettua alas. Olla ite vastuussa kaikesta ja löytää sen oikeen. Kaipa tää on joku aikanen keski-iän kriisi? Ehkä mä lähen sen kunniaks juhlimaan. Ehkä mä vaan meen nukkumaan.
 Mulla on ikävä niitä jouluja mitä meillä oli ennen. Isillä oli aina kiva oottaa lahjoja ja avata ne yhessä. Mä muistan kuinka onnellinen mä olin ja kuinka paljon mä rakastin olla siellä. Viime jouluna oli kauhee tajuta, että ei me avata niitä enää yhessä ja jännitetä mitä tulee. Kaikki menee nopeesti ohi ja jotenkin tuntuu ku ketään ei jaksais kiinnostaa enää. Ehkä mä kuvittelen.
 Ja mä muistan miten siistiä oli viettää uudet vuodet naapureilla, sai olla kahteen asti ulkona ja ampua raketteja! Syötiin kaikkea hyvää ja kierrettiin kortteleita. Ne ystävät oli mulle kaikista rakkaimpia ja niiden kanssa mä olin aina - nykyään ei sanota enää edes moi.
 Kaikki se mitä mä oon vuosien varrella menettäny, päästäny irti ja työntäny pois, kuuluuko tän mennä näin? Oonko mä nyt niin onnellinen, ku ajattelin olevani tässä iässä? Voi että, olisinpa tajunnu sillon, että mä tuun ikävöimää lapsuutta. Ja vapautta.
 Mä vihaan tätä kaikkea stressiä ja ahistusta ja muuta. Mä vihaan pimeneviä iltoja, yksinoloa ja riitelyä. Mä vihaan näitä "vapauksia" ja tätä vastuuta. Mä vihaan kaikkea tässä. Miten mun ois hyvä olla?
 Mut on toki paljon mitä mä rakastan, miten mun on oikeesti hyvä olla ja mistä mä olen onnellinen. Asiat vois olla paljonpaljon huonommin, enkai mä ole mikään valittamaan tästä. On ihmisiä, jotka tekee mut onnelliseks ja ihmisiä, joita mä rakastan. Oon mä kiitollinen niistä, mut välillä kaikki vaan pitää purkaa.
 Sanoinhan mä, etten jaksa kirjottaa mitään romaania. Anteeks kauheasti tää koko ulinavalituskirjoitelma, ja kiitos kovasti, jos/kun joku tänne asti jaksoi lukea!
~jjen